Katson ikkunasta ulos. Syystuuli pyörittää puita ja lehdet irtoavat oksistaan kevyesti, aivan kuin ne tietäisivät tarkalleen, milloin on aika päästää irti.
Luonnossa mikään ei suorita. Puut eivät tarraudu lehtiinsä, lehdet eivät taistele vastaan. Kaikki tapahtuu vaivattomasti, omassa rytmissään, paitsi me ihmiset. Me takerrumme, ponnistelemme ja yritämme hallita elämää, vaikka sen luonne on kuljettaa meitä lempeästi eteenpäin, vaiheesta toiseen.
Mieleeni nousee hetki vuoden takaa, jolloin sain viestin rakkaan ystäväni kuolemasta. Hän lähti aivan liian varhain, jättäen jälkeensä nuoret lapset ja suuren rakkauden, joka vieläkin tuntuu monien sydämissä. Pari vuotta aiemmin hän oli saanut tietää sairastavansa vakavasti. Sain kulkea hänen rinnallaan tuossa prosessissa, jossa elämä pysäytti musertavalla tavalla.
En voinut neuvoa, enkä oikeastaan lohduttaakaan sillä minulla ei ollut samanlaista kokemusta. Mutta huomasin, että vierellä kulkeminen riitti. Alkujärkytyksen ja taistelun jälkeen ystäväni alkoi vähitellen hyväksyä tilanteensa. Se oli pysäyttävää nähdä: kaiken kamppailun keskellä hänen olemuksensa alkoi säteillä vapautta, rauhaa ja syvää luottamusta, jollaista en ollut ennen nähnyt.
Hän lakkasi säästelemästä elämää kuin juhlakakkua, jota ei uskalla koskaan syödä ja alkoi todella elää jokaisen päivän kuin se olisi viimeinen. Viimeisinä kuukausinaan hän puhui avoimesti ja viisaasti, rakasti täydemmin kuin koskaan ja antoi rakkautensa näkyä teoissaan. Hän oli kuin enkeli: aina valmis auttamaan muita, silloinkin kun itse oli heikoimmillaan. Hän jätti jälkeensä rakkauden jäljen, joka kantaa edelleen.
Kun muistelen häntä ja katselen ikkunasta leijuvia lehtiä, ymmärrän jälleen, kuinka elämä on meille kaikille kärsivällinen, kaunis opettaja. Se puhuu meille jokaiselle omalla tavallaan, joskus lempeästi kuiskaten, joskus pysäyttämällä syvästi. Todellinen hyvinvointi ei ole sääntöjen noudattamista, täydellisiä elämäntapoja tai elämän kontrollointia. Se on vapautta, joka syntyy luottamuksesta ja sisäisestä rauhasta.
Se löytyy silloin, kun suostumme päästämään irti, hyväksymään sen, mitä on ja elämään sydämestä käsin. Se on hiljaista tietoa: minä selviän. Se on halua rakastaa ja palvella muita, ei suorittamalla, vaan olemalla läsnä.
Ehkä juuri tänään, kun syksyn lehdet muistuttavat meitä irti päästämisen kauneudesta, voisimme pysähtyä ja kysyä itseltämme:
“Mitä elämä yrittää opettaa minulle juuri nyt?”
“Missä kohdassa voisin lakata ponnistelemasta ja vain luottaa?”
Elämä ei ole meitä vastaan vaan se on aina meidän puolellamme. Jokainen hetki, myös ne vaikeat, kätkee sisäänsä lahjan. Kun opimme kuuntelemaan, löydämme todellisen hyvinvoinnin: rauhan, joka ei horju edes elämän myrskyissä.
Lempeää lepopäivää sinulle toivoen,
Satu
